keskiviikko 16. tammikuuta 2013

vierivä kivi ei sammaloidu.


En ollut koskaan.
 Toistan. En koskaan virkannut.
 En tiennyt monta puikkoa (lue virkkuukoukkua) tuohon hommaan tarvitaan, mikä on silmukka tai miten se silmukka ylipäätään luodaan.
Nyt tiedän (kiitos marttakerhon!) ja hitsivieköön, homma on koukuttavaa. 
Jää ikäänkuin putki päälle.
Ja myös halvaannuttavaa. 
Pää ei käänny ja käsi turvoksissa vielä yksi kierros, vielä muutama silmukka. Vielä tämä lankakerä loppuun.
Lopputulokset on vähän sinnepäin.
Mutta ne on tekijänsä näköiset.
Nyt haaveilen salmiakkaruuduista, kolmioista..

Tätä odotan kuola poskella:

4 kommenttia:

  1. Noihan on hienoja.
    Miten sä oot saanut tosta kynätelineestä ton muotosen, magee!!

    T.Marttakerhon jäsen E

    VastaaPoista
  2. tirsk. :)
    Jos olen ihan rehellinen, niin ei mitään hajua!
    Ilmeisesti toi valkonen kude oli paljon löysempää ja se veti sen kasaan tosta kohdalta.
    Mamman elämä pysyy jännänä, kun ei itsekään tiedä mitä tuotoksista tulee :)

    VastaaPoista
  3. Noin mullekin kävi vuosi sitten. Otin ensi töikseni lastenhuoneen maton ja sen jälkeen on koukku koukkaillut sitä sun tätä. Mut mähän ihan luulin että kun tein ne meidän salmiakki-ja kolmiotyynyt omasta päästäni, niin niiden pohjalta seuraavaksi projektina olevat korit on ihan omaa luokkaansa. Mut niinhän se menee että aina on joku ehtinyt ensin.

    Hienot korit sulle tuli! Tuosta kynäpurkista tykkään erityisesti :)

    VastaaPoista
  4. Petra, piti ihan käydä vaklaamassa sun tyynynpäälliset!
    Härregyyd kuinka hienot!!!
    Olet supertaitava :)

    VastaaPoista